Tein viikolla normaalia pidempää työmatkaa vieraalle paikkakunnalle junalla. Junassa oli aikaa tuijotella ikkunasta lumisia maisemia aamun sinisessä hetkessä. Junassa oli aikaa viipyillä itsessään, ajatuksissaan ja välillä ajatuksettomassakin tilassa. Kun edessä oli tiivis työpäivä, junamatka oli tervetullut ja rauhoittava päivän aloitus. Sai rauhassa laskeutua työajatuksiin, sai herätellä rauhassa mieltään, ja olla vain.
Lempeän aloituksen saattelemana työpäivä sujui hyvin, kykenin olemaan läsnä ja poimimaan muistin kätköistä oleellisia asioita ja tarinoita työn tueksi. Paluujunassa siirryin jälleen kuin vaistomaisesti välitilaan, työ- ja kotitohinoiden väliseen ajattomaan matkantekoon. Lueskelin myös No Agenda Club -nimistä kirjaa ja inspiroiduin monista sen ajatuskuluista. No Agenda Club puhui uusin termein ja näkökulmin läsnäolosta, läsnäilosta, mielen väljyydestä ja niiden kääntöpuolista, mm. läsnäolokarkuruudesta.
Läsnäolon taito on asia, josta itsekin puhun usein työssäni. Opettelen sitä tietoisesti ja päivittäin, ja saan mieleni usein kiinni harhailemasta milloin missäkin. Armollista kyllä, tietoisuus on kuitenkin jo ensimmäinen askel läsnäolon opettelussa. Kun huomaan, että mieleni on matkoilla, etten olekaan tässä ja nyt, voin aina tietoisuudellani palauttaa itseni tähän hetkeen. Mutta miksi nähdä vaivaa, miksi läsnäolo on niin tärkeää?
Ajattelen ihan ensimmäiseksi, ettei elämästä synny kokemusta tai muistoja, ellei hetkissään ole läsnä. Elämä kulkee omaa menoaan toisella raiteella, ellemme ole aisteinemme mukana näkemässä, kokemassa, kuulemassa, tuntemassa. Sinisiä hetkiä, savun tuoksuja, kukkien kauneutta, ääniä ympärillämme. Muistan elävästi vuosien takaiselta läsnäolon kurssilta rusinansyöntiharjoituksen. Kokeilimme miltä tuntuu syödä rusina hitaasti ja rauhallisesti, haistellen ja maistellen, koostumusta tunnustellen. Kokemus oli aivan uusi. Onhan sitä rusinoita tullut syötyä, kourallisittain ja pähkinöiden keralla. Pullassa tai maksalaatikossa. Mutta että yksi kerrallaan, ajan kanssa ja keskittyen. Suosittelen kokeilemaan. Viisi minuuttia ja yksi rusina.
Ilman läsnäolon taitoa elämästä tulee loppumaton to do -lista tai katkeamaton suoritusputki. Aina riittää mielenpinnalle asioita, joita pitää tehdä. Velvollisuuksia, joita on hoidettava. On kiirehdittävä, saatava aikaan, suunniteltava ja tähdättävä. Väliaikoina voi aina miettiä mitä tuli sanottua, mitä jäi tekemättä, missä olisi voinut olla tehokkaampi, nopeampi, osaavampi… Nyt-hetki pusertuu olemattomiin menneen ja tulevan väliin, ellemme ole varuillamme ja pysyttele hereillä.
Läsnäolevuus ei tarkoita ettenkö tekisi, saisi aikaan, olisi tehokaskin. Läsnä ollen olen kaikkea sitä ehkä enemmän. Teen vähemmän virheitä. Arvostan tehtäviäni ja keskityn. Kuulen ihmisiä ympärilläni, ymmärrän mitä he sanovat. Kohtaan.
Kun olen läsnä, olen itsessäni, olen minä. Olen lähellä sisintäni ja sen viisautta, kuulen alitajuntani viisaita viestejä. Läsnäolo on hyväksyntää. Tämä hetki on ok. Eilinen on mennyt, huomisesta en vielä tiedä. Mutta eikö kaikki olekin hyvin juuri nyt?