Ohjaan ystäväni kanssa tietoisuuskirjoittajaryhmää. Istumme ringissä hiljaa. Olemme ensin laskeutuneet hiljaiseen hengitysharjoitukseen ja sitten kuulleet ääneenluetun tekstin, abstraktin kuvaelman, joka vapauttaa arkeen juuttuneet mielemme järjen kahleista. Ryhdymme kirjoittamaan. Muoto on vapaa, punakynää ei käytetä. Tärkeintä on siirtyä itsensä edestä sivuun, antaa kynän kirjoittaa.
Ja se kirjoittaa: ”Sieluni pakoilee kiireistä elämää. Se asuu tumman metsän viileydessä, hiiviskelee hiljaisuudessa, istahtaa sammalmättäälle miettimään, ja kieltäytyy hengästymästä. Se on kuin säikky kauris. Kaunis ja arka. Tarkkaavainen ja kirkas. Mutta niin herkästi karkaava. Sillä ei ole mitään syytä näyttäytyä kiireiselle arjen riivaamalle. Se ei tottele käskyjä…”
Kirjoitan ja kirjoitan. Mieli laahaa tahdottomana jossakin perässä, onneksi, kun kynä kiitää paperilla. Huomaan kirjoittavani lopuksi runomuotoa. Kynä pysähtyy. Hymyilen sisäänpäin: ”ihan kuin tanka”. Lasken tavut. Sehän on tanka!
ruumiini on nyt
sieluni on ikuinen
ja tämä minä
seilaa siinä välissä
alati eksyneenä