Ajaessani aamulla töihin, valmentamaan jälleen uusia ihmisiä, uuteen paikkaan ja uuden yhteistyökumppanin kanssa, tunsin suurta kiitollisuutta. Varhaisessa, aurinkoiseksi heräävässä aamussa koin jo aavistuksen syksyn tuntua, olo oli kiireetön, ja tavalliseen tapaan hieman jännittynyt edessä olevasta. Ajelin kaikessa rauhassa, aamuradion juontajat rupattelivat radiossani hiljakseen taustalla. Annoin kiireisten ohitella moottoritiellä. Käännyin ensin pienemmälle tielle ja siitä vielä pariin kertaan vielä pienemmälle ja pian ajoin enää hädin tuskin neljääkymppiä. Olin vajaan parinkymmenen kilometrin päässä kotoa, mutta kuin toisessa maailmassa. Hiljensin ja hiljensin, sillä maisemat huikaisivat. Oikealla, lähes tien reunaa hipoen, siinsi tyyni järvenpinta, pienet laiturit rivissä rannalla. Pikkuruiset saunamökit häämöttivät järven toisella puolen. Vasemmalla ylhäällä rinteessä piti majaa joukko persoonallisia taloja, sulassa sovussa kansallispuiston maiseman kanssa. Kuin aika olisi pysähtynyt, ja minä olin työmatkalla
Pitkin päivää huomasin, että aamun levollinen tunnelma ja maisemaelämys kannattelivat sisäistä rauhaani ja edistivät läsnäoloani. Mikä taika siis piileekään rauhallisessa aamussa, jolloin voi suunnata matkaan ilman epäilystä ehtimisestä. Ilman kiirehtimisen kireyttä. Kehon kierrokset eivät ylly tappiinsa heti aamusta, ajatus kulkee ja luottamus omaan riittävyyteen saa evästä.
Ehkä siis huomennakin nousen ajoissa enkä yritä selättää herätyskellon torkkukytkintä väsytystaistelussa.