Alkuun olin vastarannan kiiski sosiaalisen median suhteen. ”Mitä se kenellekään kuuluu, miten minun päiväni kuluvat, millaista ruokaa laitan tai olenko käynyt lenkillä”. ”En halua olla kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa, en missään tapauksessa.” Sitten pienestä sosiaalisesta ”pakosta” annoin periksi ja ryhdyin varovasti naamakirjan käyttäjäksi. Haparoiden tutkailin käytäntöjä: kyllä, joku kertoo siivoamisistaan, joku päivän menun, joku vanha tuttu ottaa yhteyttä…hmmm. Joku rakentaa ehkä vähän tietoistakin imagoa, joku osaa jo käyttää ammatillisena apuna.
Tällä hetkellä olen totaalinen takinkääntäjä. Siellähän on mukavaa. Minua on johdateltu aivan uusien musiikkituttavuuksien pariin, löydän mielenkiintoisia artikkeleita tai ohjelmaklippejä, jotka muuten olisivat menneet aivan ohi, saan tietoa tapahtumista, nauran muumien tai ipanoiden sutkautuksille, otan helposti yhteyden kavereihin, joille ei sitten millään saa soitetuksi. Vaakakuppini on ehdottomasti myönteisen puolella. Mietin kuitenkin edelleen aika tarkkaan, mihin vedän henkilökohtaiseet rajani. En edelleenkään ole sitä mieltä, että pyykkivuorot tai työkeikat kuuluvat näihin ympyröihin jaettaviksi; on edelleen asioita, joita haluan jakaa lähimmille ystävilleni vain kasvokkain.
Pohdimme muutama päivä sitten kollegan kanssa verkkotapaamisten ja vanhanaikaisen henkilökohtaisen tapaamisen suhdetta ammatillisesta näkökulmasta, onhan tarjolla jo pitkään ollut esim. puhelin- tai verkkocoachingia. Uskonko siihen, milloin uskon siihen? Mille tasolle näissä kohtaamisissa päästään? Puhutaanko niissä varmasti oikeista asioista? Meneekö jotakin ohi, kun en voikaan lukea vastapuolen kehon kieltä, en näe silmiä? Jääkö toisaalta monilta apua ja tukea hakematta, jos tarjolla on vain istuttaminen saman pöydän ääreen ja aikataulut kerrassaan mahdottomat tai arki matkaamista ympäri maata tai maailmaa? Onko asioiden oltava joko tai? Onko heiluriliike tässäkin ilmiössä luonnollinen kehityskaari – ensin mennään ”vähän yli” ja sitten mahdollisesti yhdistellään uutta ja vanhaa sopivassa suhteessa?
Arvelen, että ydinkysymys saattaisi olla luottamus. Jos se syntyy ja on vahva, ei olekaan niin väliä istummeko vastakkain vai keskustelemmeko verkossa, skypessä vai matkapuhelimen välityksellä. Ilman luottamusta ei taida syntyä aitoa dialogia, jossa kummallakaan ei ole kuvitelmaa omasta kaikkivoipaisuudestaan vaan jossa avoimesti kuullaan ja kuunnellaan, jaetaan ja rakennetaan. Aidossa dialogissa toinen otetaan vakavasti ja yhdessä kuljetaan kohti jotakin uutta, mahdollisesti oivaltavaa ja luovaa.
Ja silti, pidän aika tiukasti kiinni omasta uskomuksestani, että pääsemme pidemmälle, jos olemme saman pöydän ääressä, kävelemme rinnakkain tai pelaamme fyysisesti samalla kentällä. Ja jälleen väitän itselleni vastaan: jo ammoin jaoimme syvimpiä tunteita kirjeitse, purimme niihin suurta ja syvää sisäistä paloa. Mikä tekee verkosta huonomman verrattuna sulkakynään ja musteeseen?
Äh, olen aivan mahdoton keskustelukumppani itselleni: mielipiteeni on vähän sekä että. Kohtaamisen rikkaus on eittämätön, ja kohdatessa voi tehdä erilaisia asioita kuin etäyhteydessä. Kun taas vaikkapa vain kuulen toisen ihmisen, koetellaan läsnäolon taitoani ja joudun herkistymään syvemmälle kuulemiselle, todelliselle kuuntelemiselle.
Yhdestä asiasta olen itseni kanssa samaa mieltä: kohtaammepa miten vain, mitään kohtaamista ei synny ilman läsnäolon taitoa. Tänään olen ehtinyt kohdata mm. luonnon aamun jumalaisen kauniina sinisenä hetkenä metsässä. Saatoinpa kohdata siellä itsenikin. Olin läsnä.