Juuri tällä hetkellä ja tällä viikolla elämäni rytmittyy oikein mukavasti. On valmennuspäiviä, toimistopäiviä ja opiskelupäiviä. On asiakastyötä, ilmiöiden yhdessä ihmettelyä, kysymysten voiman seuraamista, oivallusten kätilöintiä. Sitten on kotitoimistopäiviä, jolloin lukuisten juoksevien asioiden välillä ehtii pyöräyttää koneellisen pyykkiä, hurauttaa leipäkoneen leipomaan tuoretta leipää ja nauttia kiireettömän kupposen kahvia lukeilla olevan romaanin äärellä. Ja sitten on vielä niitä rakastamiani uuden oppimisen päiviä, jolloin saa heittäytyä toisten ohjattavaksi, kokemaan ja kokeilemaan. Voi venytellä mukavuusrajojaan, pysähtyä kuuntelemaan kokemuksiaan ja kohtaamaan opiskelukavereitaan. Taas sitä yhdessä ihmettelyä, johon en väsy koskaan.
Sitten on kieltämättä niitä viikkoja, jolloin kalenteri on ilmatiiviiksi puristettu. Jolloin tapaamisia riittää, siirtymiin on juuri ja juuri riittävästi aikaa ja valmisteluajat ovat vähissä. Olen viime aikoina useaankin otteeseen pysähtynyt kysymään itseltäni mistä erotan tiiviin ja kiireisen. Tunnistan, että kiireeseen on ladattu paniikkimielialaa: mahdanko osata, olenko valmistautunut riittävästi, ehdinkö, muistanko kaiken oleellisen? Riittämättömyyden peikko ei ole kyläillyt silloin, kun olen kokenut, että aikataulu on tiivis mutta hallittava. Silloin uskon kokemukseni kasvattamaan tilannetajuun, läsnäolon taidon kykyyn nostaa esiin oikeat kysymykset ja tilanteeseen sopivat kokemukset. Olen ilmiselvästi muistanut myös pitää kiinni terveistä rajoistani ja varannut kalenteriini siirtymäaikoja, hengähdystaukoja, pieniä arkisia aikalisiä.
Kunpa muistaisin pysähtyä jokaisen onnistumisen äärelle ja ehtisin reflektoida, haistella ja maistella tilanteiden tarjoamia heijastuksia aina tuoreeltaan. Niillä kasvatan sitä pankkia, josta ammennan silloin, kun pieni ääni sisälläni kysyy: ”Onko nyt tiivistä vai kiireistä?”.