Avainsana-arkisto: vastuu

Unelmat ja mielikuvitus ne yhteen sopii…

Olen aivan täpinöissäni. Seuraan vierestä erään unelman toteutumista. Samalla kun olen täydellä sydämellä mukana jännittämässä ja iloitsemassa, mietin millä reseptillä onnistuminen tapahtui. Tästähän puhutaan paljon, ja kirjoitetaan. Joskus kuitenkin iskee epäusko, että ne olisivat vain sanoja, vähintäänkin toiveajattelua tai idealistista höpinää, joka on aika kaukana tästä harmaasta arjesta.

Puhutaan vetovoiman laista. ”Sitä saa mitä tilaa”, sanoo ja laulaa yksi jos toinenkin. ”Kannattaa ajatella mitä kannattaa ajatella”, ajatellaan muistaakseni NLP:ssä. Ja juuri tänä aamuna tästä samasta puhuu viisas unishamaani Robert Moss, joka lainaa blogissaan myös puolitoista vuosisataa sitten syntynyttä runoilijaa, Tagorea, joka tiesi tämän saman totuuden.

Jotenkin kummasti unelmansa voimalla jaksaa. Silloinkin, kun ei jaksaisi. Silloinkin, kun luulee juuri suorittaneensa voimansa tyhjäksi. Kun tuntuu, ettei jaksa nähdä vaivaa unelmansa eteen ja tekisi mieli luovuttaa, taikookin mielikuvituksensa voimalla suljettujen silmiensä taakse kuvan unelmastaan toteutuneena. Tuntee ihonsa alla sen hyrinän, jonka toteutunut unelma saa aikaan. Elää sisäisesti unelmaansa. Sanoo itselleen, että ”kaikki tarvittava minulla jo on, ja nyt vain panen sen kaiken peliin – en menetä mitään jos uskallan”. Siis uskoo, näkee, tuntee. Ja tekee.

Näillä eväillä meillä mentiin rohkeasti päin unelmaa, mukavuusrajat kolisten, yöunta uhmaten, jokaisesta vaikeastakin hetkestä nauttien. Ainakin jälkeenpäin.

Ja lopussa kiitos seisoo.

Uskon tähän kuvioon taas aika paljon enemmän kuin vielä eilen tähän aikaan.

Tuulikaapissa – vielä vähän sotkuista!

Muutoksen tuulet heittävät ihmisen välitilaan. Vanhasta on jo irti, mutta uudesta ei vielä ole saanut kiinni. Olo on samaan aikaan hutera ja riemullinen.

Välitilassa on vähän kuin tuulikaapissa. Kenkiä on hujan hajan, takkeja on valittavana vaikka kuinka monta, hattuhylly pursuilee pipoja ja lapasia. Mutta ihan vielä ei osaa sanoa missä kengissä olisi mukavinta kulkea ja mikä takki tuntuisi kotoisimmalta. Ihan niihin taannoisiin ei viitsisi ainakaan automaattisesti tyytyä. Niinkuin tuulikaappia, myös välitilaa on siivottava, jäsenneltävä. Ja tässä kohtaa tulevat leikkiin mukaan avainkysymykset. Jo Sokrates sanoi, että kysymykset kätilöivät ajattelua. Mitä parempia kysymyksiä osaan välitilassa olevalle itselleni esittää, sitä kirkkaampia vastauksia on luvassa.

Kun pitää silmänsä ja korvansa auki, kysymyksiä kuiskii alituiseen ympärillä.

Kaupungilla pienen koiransa kanssa, varmaankin ihan arkisella lenkillään, kulkeva nainen herättää mielelleni kysymyksen: ”Millaista elämää haluan oikeasti elää?”. Kiireetön koirankävelyttäjä herättää uinuvat vapauden ja kiireettömyyden kaipuuni vahvasti eloon. Olenko unohtanut vaalia itselleni tärkeitä, yksinkertaisia arjen iloja?

Metsälenkillä aamunkoitteessa kuulen jo lintujen laulua. Kuin ne muistuttaisivat: ”kevät tulee, oletko valmis?” Valmis uuteen vihreään, uusien oraiden kasvuun, lisääntyvään valoon. Mitä se vaatii, että on valmis? Mitä se vaatii, että uskaltaa nähdä nousevat mahdollisuudet? Paljonko uskallan itselleni sallia?

Symbolit syöksyvät edelleen syliini. Suuntaan mielenkiintoiselle luennolle kuuntelemaan filosofi Esa Saarista. Joltakin viimetalviselta luennolta nousee mieleen mindsetin käsite. Esa Saarinen ohjasi meitä silloin kysymään itseltämme millainen itse kunkin mindset on. ”Onko mindsetisi delete-näppäin?” Ihminen löytää aina järkisyitä painaa mahdollisuuksiensa edessä deleteä.  Lukitsenko itseni olemaan vähemmän kuin voisin olla? Mitä kaikkea voin olla samanaikaisesti?

Sen tämänpäiväisen Saarisen luennon nimi on muuten ”seuraava vaihe”. Niinpä tietysti!

Sellaista sattuu?

Tänä syksynä olen päässyt tai joutunut miettimään vastuuta asiakaspalvelussa, asiakkaan kokemusta kuulluksi tulemisesta ja asiakkaan vaikuttamiskeinoja omiin asioihinsa.

Olen asioinut autohuollossa puolentoista kuukauden aikana kolme kertaa. Autoni on otettu vastaan lupauksin tutkia vika ja korjata se niin pian kuin mahdollista. Kuinkas sitten kävikään: tuntui kuin olisin lähettänyt autoni mustaan aukkoon, alkuperäinen arvelu aikatauluista ylittyi moninkertaisesti, mutta kukaan ei vaivautunut kertomaan siitä asiakkaalle, autonomistajalle.

Surullisinta monipolvisessa autoepisodissani, joka lopulta kesti ennustetun kahden päivän sijaan yhteen pötköön yli kuukauden, oli kokemus siitä, että palvelua ei saa sopuisalla ja ystävällisellä käytöksellä, vaan vasta kun iskee kantapäätä lattiaan, nyrkkiä pöytään, korottaa ääntä ja käyttää voimasanoja. Viidakon laki toimii sivistyneessä merkkihuollossa parhaana nokkimisjärjestyksenä, ikävä kyllä.

Tällaista sattuu, ajattelin, kun lopulta sain työvälineeni takaisin ja palasin huojentuneena päiväjärjestykseeni ja sen lukuisiin siirtymiin. Vaan eipä aikaakaan, kun tilasin uuden puhelimen ja siihen erityisesti räätälöidyn puhepaketin. Puhelinmyyjän soittaessa kyselin mieltäni askarruttavia sopimuksen yksityiskohtia ja sain asianmukaisia vastauksia, joitakin jopa erikseen selvitettiin minua varten. Jäin tyytyväisenä odottamaan luvattuja tilausvahvistusta, liittymän kytkyilmoitusta ja lopulta itse puhelinta. Meni viikko, meni toinen, mutta mitään ei kuulunut. Sitten eräänä iltana seisoi oveni takana posteljooni paketin kanssa. Paketista löytyi puhelin, mutta ei luvattuja lisävarusteita. Eikä tilausvahvistusta edelleenkään ole kuulunut.

Soitto asiakaspalveluun ei antanut minulle mahdollisuutta kertoa tapahtunutta saati purkaa pahaa mieltäni. Asiakaspalvelijalla ei ollut aikaa kuunnella. Asia siirrettiin nopeasti puhelinmyyjän harteille eikä minulle jäänyt mielikuvaa kuka ottaa yhteyttä, toimitetaanko puuttuvat osat tai tilausvahvistus. Kävikö näin, kun en ensitöikseni käynyt haastamaan riitaa?

Nyt minulla on siis omasta näkökulmastani katsoen sopimukseton tila, mutta uusi puhelin käytössä. Kohtuutontako? No, ei hätää. Puhelin toimi vain puolitoista päivää. Ei enää elonmerkkiäkään. Tuotteiden elinkaari todella on lyhentynyt.

Tällaista sattuu, niinkö?