Blogissa on ollut hiljaista. Monet muutkin jutut odottavat käynnistämistä. Kun on ollut kaikenlaista.
Mutta eikö elämässä aina ole kaikenlaista? Välillä on niin kertakaikkinen kiire, ettei ehdi suunnata kuin velvollisuuksiin. Kukahan nekin muuten määrittelee? Ja mistä se kiire syntyy – kuka sitä kalenteria oikein komentaa? Sitä muka juoksee ja on muka tehokas. Ja sitten kun kiire hellittää, ei saa suunnattua itseään mihinkään. Pyörii villasukissaan ympyrää. Haahuilee ja huuhailee. Aloittaa ja keskeyttää. Suunnittelee ryhtyvänsä, mutta ei sitten ryhdykään. Ajattelee, mutta ei oikein saa jäsennettyä. Mikään ei oikein iske eikä tartu… Eli kyse ei ole levosta tai palautumisesta vaan vetkuttelun ihmeellisestä imusta.
Alan kyllästyä olemaan vetkuttelun maailmanmestari. Kukaan ei nosta minkään lajin pokaalia tai maljaa tälle saavutukselle. Vähiten minä itse ja itsekunnioitukseni. Poika ei tälle mestaruudelle sauno. Alan siis kyllästyä itseeni. Alan kyllästyä tähän aikaansaamisen ja aikaansaamattomuuden vuorovesi-ilmiöön. Alan kypsyä ratsastamaan oivalluksesta toiseen ilman käytännön seuraamuksia. Kohta tipahdan oksaltani ylikypsänä.
Nyt jos koskaan on siis aika ryhtyä toimeen ja selättää lähtökitka. Ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa tekosyytehtailu. Itsekunnioitus velvoittaa.
Tästä se taas lähtee. Ainakin tänään. Ja juuri nyt sehän riittää.