Sataa vaihteeksi lunta. Väylä kotiovelta tien varteen on tänään kolattava uudelleen ja uudelleen. Kaunistahan siellä on, kuin sadussa, mutta liikkuminen on hankalaa.
Olin tuttuun tapaan aamulenkillä metsässä koirieni kanssa. Isompi harppoi vauhdilla eteenpäin, kävi houkuttelevien oksien perässä tarpomassa paksulla hangella ja palasi taas polulle juoksemaan. Riemu uudesta lumesta oli ilmeinen! Pienempi tuskin pääsi vakiolenkkimme alkuun, kun lumi kertyi palloiksi silkkiseen karvaan, pallot valtasivat vatsapuolen, etutassut kääriytyivät paksuun lumipeitteeseen ja kulkemisesta tuli hankalaa. Aika pian koko meno hyytyi ja pikkukoira jäi tyynesti paikoilleen odottamaan apujoukkoja. Kainalossa kotiin ja lämpimään suihkuun sulamaan.
Näin meille tavallisen arkihankaluuden yhteydessä jäin miettimään millaisia taakkoja itse arjessani kannan. Mitä kaikkea takkiin tarttuu elämän polulla taapertaessa ja miten niistä pääsee irti? Tottuuko sitä vaivalloiseen ja tahmeaan etenemiseensä ja alkaa pitää sitä normaalina? Pärjääkö ihminen yksin vai osaako sitä pyytää apua, kun palloja on kertynyt riittävästi? Entä ottaa apua vastaan, kestääkö kantti sen? Uskaltaako sitä pikkukoirani tavoin ihan tyystin antautua toisen ihmisen autettavaksi?
Apua on niin monenlaista. Ilahduttaa, kun naapuri on raivannut väylän parkkipaikalle. Tai kun ystävä soittaa ja kysyy mitä kuuluu. Tai toiselta tulee tekstari, joka kysyy ehtisinkö kahville. Joskus paras apu ovat ne rehelliset sanat, jotka toinen sanoo, vaikka en itse haluaisi niitä kuulla. Joskus riittää, kun on kynä ja paperia. Arvokkaita ovat ne hetket, jolloin toinen ihminen todella näyttää toiselle fikkaria elämän kipukohdissa, on läsnä ja kuulevana korvana, kiireettä ja pyyteettä.