Näin viime yönä unta lapsuuden maisemista. Vanha koti oli paikoillaan, samanlaisena kuin silloin 70-luvulla. Pihapiiri oli hiljainen, mutta tuttu ja turvallinen. Etupiha oli kuitenkin muuttunut. Se oli huikaisevan vihreä, valoisa ja avara puistomainen maisema, jonka halkaisi kulkemaan kutsuva tie. Tasaisin välimatkoin puistossa kasvoi korkeita, taivaita tavoittelevia puunrunkoja, jotka päästivät valon loistamaan kirkkaana vihreällä nurmimatolla.
Uni on kulkenut matkassani koko päivän. Se on herättänyt minut kysymään mikä elämässäni saa värit näyttämään yhtä kirkkailta kuin unessani. Mikä valaisee elämäni maiseman, mikä tie kutsuu kulkemaan? Millainen on nyt elämäni etupiha?
Tunnistan itsessäni olemassaolon melankoliaa; tyhjän kohdan, joka vaatii merkityksellisyyden kokemuksia. Se kysyy miksi ja ketä varten olen, mihin voin liittyä, mikä tuntuu, mikä ilahduttaa, mikä saa elämän maistumaan? Se kysyy myös osaanko vain olla, olisiko siinä riittävästi? Elämää ei saa juosta karkuun suorittamalla, toistamalla velvollisuuksia, puurtamalla totisena. Sen olen sentään jo oppinut. Keskitysleiriltä selvinneen Viktor Franklin kehittämässä logoterapiassa ajatellaan, että elämä kysyy meiltä. Sen sijaan, että valitamme ja vaadimme tai olemme olosuhteiden uhreja, elämä kysyykin meiltä mitä me voimme sille antaa. Mikä on minun tarkoitukseni, mistä kannan vastuun? Olenko täällä vain suorittaakseni ja kuluttaakseni, niinkuin maailma juuri nyt tuntuu väittävän? Ostanko väitteen, millaisen asenteen valitsen?
Olen viime päivinä pohtinut paljon myös unelmia. Onko minulla ja millaisia? Huomaan, että onnekseni on. Mielikuvitukseni on tallella. Päästän kuitenkin arkielämän huomaamattani liian usein asettumaan unelmien esteeksi. Realismi ja vasemman aivopuoliskon analysoiva, arvosteleva ja luokitteleva ääni tahtovat talloa unelmien idut alleen, ennenkuin ne kunnolla ovat edes pintaan päässeet. Sieltä suunnalta epäillään, arvioidaan, kyseenalaistetaan. Kuka puhuu? Läsnäoleva oikea aivopuoliskoni saa puolestaan ravintoa taiteesta, luonnosta, hiljaisuudesta, olemisesta, lämmöstä ja välittämisestä.
Lupaan itselleni yrittää saattaa molemmat aivopuoliskoni sopuun ja tasapainoon keskenään. Arkea on elettävä. Järjen äänellä ja harkitsevilla päätöksillä on elämässäni paikkansa. Lupaan kuitenkin sinnikkäästi ravita myös unelmiani, merkityksen nälkääni, iloa ja elämyksellisyyttä elämässä. Jotain, edes pientä, joka päivä. Tänään kävin elämäni ensimmäistä kertaa Tuomasmessussa ja vaikutuin Mikko Kuustosen puheenvuorosta. Eilen liikutuin sisäisesti vereslihalle Skavabölen pojista dvd:llä. Huomenna aloitan kiireettömän työviikon sytyttämällä työpöydälleni kynttilän. Siitä se lähtee. Arjen valinnoista.