Olen pitkin viikkoa pyöritellyt mielessäni kulttuurielämysten voimaa. Olen kokenut niiden ravitsevuuden viime päivinä ihan henkilökohtaisesti. Flunssa pääsi nimittäin tiiviin työrupeaman päälle iskemään, ja vastaansinnittelyn jälkeen oli luovutettava ja siirryttävä pariksi päiväksi vaaka-asentoon viltin alle. Nukuin tietenkin ja unihan parantaa. Niin sairas en kuitenkaan ollut, että olisin viihtynyt vain unten mailla. Hiljaisessa talossa unisina keskipäivän tunteina oli, flunssan tukkoisuudesta huolimatta, aika nautinnollista antaa hämärän leijua ympärillä samalla kun korvalapuista soi kuulas ja kaunis Loreena McKennittin ääni. Välillä oli inspiroivaa surffailla netissä ja ihastella vaikkapa National Geographicin luontokuvia, hämmästellä tuoreita näkökulmia ja antaa kuvien kauneuden virrata silmistä sisään. Jossain kohti, jo vähän virkeämpänä, bongailin vuosientakaista suomalaista komiikkaa verkon uumenista ja hihittelin itsekseni.
Ehdin ennen sairastumistani piipahtaa viikolla myös teatterissa. Suorastaan hengästyttävän taidokasta, kuinka kaksi miesnäyttelijää täyttää askeettisen näyttämön ja pitää täyden salillisen yleisöä tiukasti otteessaan. Naurattaen, liikuttaen, herpaantumattoman läsnäolevina, salamannopein roolinvaihdoin. Kaksi ja puoli tuntia hymyä ja liikutusta kantoivat sisäisenä hymynä ja tyytyväisenä hyrinänä pitkälle eteenpäin. Saman iholle jäävän elämyksen, toisensävyisen toki, antoi myös viikontakainen kirkkokonsertti. Korkea kirkkosali kantoi kauniin ja hartaan musiikin kynttilänvalossa sieluuni saakka, antaen lepohetken vilinän keskelle. Jälleen istuin täydessä salissa, hiljaa ja hievahtamatta, mutta vahvasti osana yhteistä kokemusta.
Olen näinä raukeina toipilaspäivinä löytänyt myös oman kirjastoni uudelleen. Kirjojen ympäröimänä, tarinoiden hellimänä, on hyvä toipua ja kerätä voimia. Olin jo ehtinyt unohtaa, että kesän poistokorista oli matkaan lähtenyt kuuluisan fantasiakirjailijan kehuttu sarja. Löysin sen lipaston päältä, kirjaston kirjojen alta ja avasin ensimmäisen kirjan. Jäin heti koukkuun, vierailulle itselleni uuteen fantasiamaastoon, jossa olen nauttinut huikeista satumaisemista ja välillä torkkunut väsymystä pois.
Mikä näissä pienissä ja vähän suuremmissakin elämyksissä sitten voimaannuttaa, jopa parantaa?
Huomaan, että asettuessani elämyksen äärelle teatterissa, kirkossa, konserttisalissa tai omalla sohvalla viltin alla, jätän arkihuolet ja työpään narikkaan ja asetun tilaan, jossa aika menettää merkityksensä. Kehoni ja mieleni virittäytyvät vastaanottamisen taajuudelle: valmiina kokemaan jotakin uutta tai valmiina samastumaan johonkin tuttuun. Ajatukset hakevat uusia polkuja, syntyy uusia näköaloja. Joutuu pohtimaan kantaansa näkemäänsä tai kuulemaansa. Ei voi jäädä välinpitämättömäksi, jotakin herää sisällä joka tapauksessa. Jos hiertää, niin mikä?
Taide voi antaa toivoa. Se laskee kierroksia, pysäyttää. Toisinaan se vie umpihankeen, pois tutuilta poluilta. Nauru hieroo sisäelimiä. Ja kun koko katsomo hytkyy yhdessä, tuntee olevansa osa kokonaisuutta.
Minne menenkin, aina tuntuvat penkit olevan viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kertoohan sekin jotain.