Aihearkisto: Blogi

Lumipallona luokses pompin…

Blogi, , ,

Sataa vaihteeksi lunta. Väylä kotiovelta tien varteen on tänään kolattava uudelleen ja uudelleen. Kaunistahan siellä on, kuin sadussa, mutta liikkuminen on hankalaa.

Olin tuttuun tapaan aamulenkillä metsässä koirieni kanssa. Isompi harppoi vauhdilla eteenpäin, kävi houkuttelevien oksien perässä tarpomassa paksulla hangella ja palasi taas polulle juoksemaan. Riemu uudesta lumesta oli ilmeinen! Pienempi tuskin pääsi vakiolenkkimme alkuun, kun lumi kertyi palloiksi silkkiseen karvaan, pallot valtasivat vatsapuolen, etutassut kääriytyivät paksuun lumipeitteeseen ja kulkemisesta tuli hankalaa. Aika pian koko meno hyytyi ja pikkukoira jäi tyynesti paikoilleen odottamaan apujoukkoja. Kainalossa kotiin ja lämpimään suihkuun sulamaan.

Näin meille tavallisen arkihankaluuden yhteydessä jäin miettimään millaisia taakkoja itse arjessani kannan. Mitä kaikkea takkiin tarttuu elämän polulla taapertaessa ja miten niistä pääsee irti? Tottuuko sitä vaivalloiseen ja tahmeaan etenemiseensä ja alkaa pitää sitä normaalina? Pärjääkö ihminen yksin vai osaako sitä pyytää apua, kun palloja on kertynyt riittävästi? Entä ottaa apua vastaan, kestääkö kantti sen? Uskaltaako sitä pikkukoirani tavoin ihan tyystin antautua toisen ihmisen autettavaksi?

Apua on niin monenlaista. Ilahduttaa, kun naapuri on raivannut väylän parkkipaikalle. Tai kun ystävä soittaa ja kysyy mitä kuuluu. Tai toiselta tulee tekstari, joka kysyy ehtisinkö kahville. Joskus paras apu ovat ne rehelliset sanat, jotka toinen sanoo, vaikka en itse haluaisi niitä kuulla. Joskus riittää, kun on kynä ja paperia. Arvokkaita ovat ne hetket, jolloin toinen ihminen todella näyttää toiselle fikkaria elämän kipukohdissa, on läsnä ja kuulevana korvana, kiireettä ja pyyteettä.

 

Tuulikaapissa – vielä vähän sotkuista!

Blogi, , ,

Muutoksen tuulet heittävät ihmisen välitilaan. Vanhasta on jo irti, mutta uudesta ei vielä ole saanut kiinni. Olo on samaan aikaan hutera ja riemullinen.

Välitilassa on vähän kuin tuulikaapissa. Kenkiä on hujan hajan, takkeja on valittavana vaikka kuinka monta, hattuhylly pursuilee pipoja ja lapasia. Mutta ihan vielä ei osaa sanoa missä kengissä olisi mukavinta kulkea ja mikä takki tuntuisi kotoisimmalta. Ihan niihin taannoisiin ei viitsisi ainakaan automaattisesti tyytyä. Niinkuin tuulikaappia, myös välitilaa on siivottava, jäsenneltävä. Ja tässä kohtaa tulevat leikkiin mukaan avainkysymykset. Jo Sokrates sanoi, että kysymykset kätilöivät ajattelua. Mitä parempia kysymyksiä osaan välitilassa olevalle itselleni esittää, sitä kirkkaampia vastauksia on luvassa.

Kun pitää silmänsä ja korvansa auki, kysymyksiä kuiskii alituiseen ympärillä.

Kaupungilla pienen koiransa kanssa, varmaankin ihan arkisella lenkillään, kulkeva nainen herättää mielelleni kysymyksen: ”Millaista elämää haluan oikeasti elää?”. Kiireetön koirankävelyttäjä herättää uinuvat vapauden ja kiireettömyyden kaipuuni vahvasti eloon. Olenko unohtanut vaalia itselleni tärkeitä, yksinkertaisia arjen iloja?

Metsälenkillä aamunkoitteessa kuulen jo lintujen laulua. Kuin ne muistuttaisivat: ”kevät tulee, oletko valmis?” Valmis uuteen vihreään, uusien oraiden kasvuun, lisääntyvään valoon. Mitä se vaatii, että on valmis? Mitä se vaatii, että uskaltaa nähdä nousevat mahdollisuudet? Paljonko uskallan itselleni sallia?

Symbolit syöksyvät edelleen syliini. Suuntaan mielenkiintoiselle luennolle kuuntelemaan filosofi Esa Saarista. Joltakin viimetalviselta luennolta nousee mieleen mindsetin käsite. Esa Saarinen ohjasi meitä silloin kysymään itseltämme millainen itse kunkin mindset on. ”Onko mindsetisi delete-näppäin?” Ihminen löytää aina järkisyitä painaa mahdollisuuksiensa edessä deleteä.  Lukitsenko itseni olemaan vähemmän kuin voisin olla? Mitä kaikkea voin olla samanaikaisesti?

Sen tämänpäiväisen Saarisen luennon nimi on muuten ”seuraava vaihe”. Niinpä tietysti!

Sellaista sattuu?

Blogi, ,

Tänä syksynä olen päässyt tai joutunut miettimään vastuuta asiakaspalvelussa, asiakkaan kokemusta kuulluksi tulemisesta ja asiakkaan vaikuttamiskeinoja omiin asioihinsa.

Olen asioinut autohuollossa puolentoista kuukauden aikana kolme kertaa. Autoni on otettu vastaan lupauksin tutkia vika ja korjata se niin pian kuin mahdollista. Kuinkas sitten kävikään: tuntui kuin olisin lähettänyt autoni mustaan aukkoon, alkuperäinen arvelu aikatauluista ylittyi moninkertaisesti, mutta kukaan ei vaivautunut kertomaan siitä asiakkaalle, autonomistajalle.

Surullisinta monipolvisessa autoepisodissani, joka lopulta kesti ennustetun kahden päivän sijaan yhteen pötköön yli kuukauden, oli kokemus siitä, että palvelua ei saa sopuisalla ja ystävällisellä käytöksellä, vaan vasta kun iskee kantapäätä lattiaan, nyrkkiä pöytään, korottaa ääntä ja käyttää voimasanoja. Viidakon laki toimii sivistyneessä merkkihuollossa parhaana nokkimisjärjestyksenä, ikävä kyllä.

Tällaista sattuu, ajattelin, kun lopulta sain työvälineeni takaisin ja palasin huojentuneena päiväjärjestykseeni ja sen lukuisiin siirtymiin. Vaan eipä aikaakaan, kun tilasin uuden puhelimen ja siihen erityisesti räätälöidyn puhepaketin. Puhelinmyyjän soittaessa kyselin mieltäni askarruttavia sopimuksen yksityiskohtia ja sain asianmukaisia vastauksia, joitakin jopa erikseen selvitettiin minua varten. Jäin tyytyväisenä odottamaan luvattuja tilausvahvistusta, liittymän kytkyilmoitusta ja lopulta itse puhelinta. Meni viikko, meni toinen, mutta mitään ei kuulunut. Sitten eräänä iltana seisoi oveni takana posteljooni paketin kanssa. Paketista löytyi puhelin, mutta ei luvattuja lisävarusteita. Eikä tilausvahvistusta edelleenkään ole kuulunut.

Soitto asiakaspalveluun ei antanut minulle mahdollisuutta kertoa tapahtunutta saati purkaa pahaa mieltäni. Asiakaspalvelijalla ei ollut aikaa kuunnella. Asia siirrettiin nopeasti puhelinmyyjän harteille eikä minulle jäänyt mielikuvaa kuka ottaa yhteyttä, toimitetaanko puuttuvat osat tai tilausvahvistus. Kävikö näin, kun en ensitöikseni käynyt haastamaan riitaa?

Nyt minulla on siis omasta näkökulmastani katsoen sopimukseton tila, mutta uusi puhelin käytössä. Kohtuutontako? No, ei hätää. Puhelin toimi vain puolitoista päivää. Ei enää elonmerkkiäkään. Tuotteiden elinkaari todella on lyhentynyt.

Tällaista sattuu, niinkö?

Hetkessä elämisen saldo?

Blogi

Istuimme ystävän kanssa keittiön pöydän äärellä ja hörpimme kuumaa rooibosta. Vaihdoimme pitkästä aikaa kuulumisia, jaoimme monta tarinaa, jotka olivat arjen kiireessä jääneet kertomatta. Ystäväni kertoi hetkessä elävästä lapsestaan. Pysähdyin tuon lauseen ääreen: osaanko itse elää hetkessä? Milloin olen viimeksi kokenut hetken taian, ollut läsnä ja huoleton? Joku viisas on nimittäin sanonut, että huolet ovat yleensä mennyttä tai tulevaa.

Aloitin saldon keruun.  Sain heti kiinni eräästä tyypillisestä hetkestä. Hetken autuutta on esimerkiksi rauhallinen keskustelu autossa kahden kesken, vaikkapa tyttären kanssa. Olemme kahden, suojassa ulkopuolisten korvilta, kommenteilta tai keskeytyksiltä. Tilanne ruokkii hetkeen tarttuvaa ajatusten vaihtoa ja voin palauttaa elävästi mieleeni hetkittäiset levollisen onnen tulvahdukset, joita olen näissä kohdissa saanut kokea.

Tarvoin tänään aamupäivällä savisella pellolla ja keräsin auringonkukkia. Vertailin yksilöitä ja valitsin ryhdikkäimmät, kirkkaimman keltaiset ja kutsuvimmat. Kaikki huomioni oli kiinnittynyt kukassa oleviin yksilöihin, muu maailma haihtui ympäriltä. Kotona sitten asettelin kaunottaria vaasiin ja ihailin tyytyväisenä tulosta, aurinko saapui olohuoneeseen.

Eilen huomasin ilahtuneena aamiaispöydässä, ettei päivässäni ole mitään ennalta lukkoon lyötyä ohjelmaa. Upposin siis kaikessa rauhassa aamulehden sivuille, kaadoin toisen kupin kahvia ja unohdin ajan kulun. Kiireenkesyttäjäkollegani mainiota ilmaisua käyttäen vietin eilen muutenkin epärakennepäivää. Ei ennalta ohjelmoitua aikataulua, ei painavaa velvollisuudentunnetta, ei kiirehtimistä minnekään. Se ruokkii hetken kuuntelua.

Eilisiltana istuin jääkiekkokatsomossa ja elin mukana katsomon pauhussa, hyökkäystilanteiden jännityksessä ja maalinteon riemussa, joka solullani. Elin hetkessä täysillä, mieleni ei matkaillut muualla, vaan nautti tilanteesta valppaana keskellä katsomon vahvasti elävää energiaa.  Hetkessä siis, mukaan saldoon tämäkin.

Kerätessäni hetkessä elämisen saldoani viimeisen vuorokauden ajalta totesin sen olevan mukavasti plussalla. Siitäköhän syystä mielessä ja hengityksessä tuntuu juuri nyt olevan tilaa ja virtausta. Juuri nyt en puserra. Huomenna on maanantai, kuinkahan saldoni sitten käy…

Lepää rauhassa, torkkukytkin.

Blogi, , ,

Ajaessani aamulla töihin, valmentamaan jälleen uusia ihmisiä, uuteen paikkaan ja uuden yhteistyökumppanin kanssa, tunsin suurta kiitollisuutta. Varhaisessa, aurinkoiseksi heräävässä aamussa koin jo aavistuksen syksyn tuntua, olo oli kiireetön, ja tavalliseen tapaan hieman jännittynyt edessä olevasta. Ajelin kaikessa rauhassa, aamuradion juontajat rupattelivat radiossani hiljakseen taustalla. Annoin kiireisten ohitella moottoritiellä. Käännyin ensin pienemmälle tielle ja siitä vielä pariin kertaan vielä pienemmälle ja pian ajoin enää hädin tuskin neljääkymppiä. Olin vajaan parinkymmenen kilometrin päässä kotoa, mutta kuin toisessa maailmassa. Hiljensin ja hiljensin, sillä maisemat huikaisivat. Oikealla, lähes tien reunaa hipoen, siinsi tyyni järvenpinta, pienet laiturit rivissä rannalla. Pikkuruiset saunamökit häämöttivät järven toisella puolen. Vasemmalla ylhäällä rinteessä piti majaa  joukko persoonallisia taloja, sulassa sovussa kansallispuiston maiseman kanssa. Kuin aika olisi pysähtynyt, ja minä olin työmatkalla

Pitkin päivää huomasin, että aamun levollinen tunnelma ja maisemaelämys kannattelivat sisäistä rauhaani ja edistivät läsnäoloani. Mikä taika siis piileekään rauhallisessa aamussa, jolloin voi suunnata matkaan ilman epäilystä ehtimisestä. Ilman kiirehtimisen kireyttä. Kehon kierrokset eivät ylly tappiinsa heti aamusta, ajatus kulkee ja luottamus omaan riittävyyteen saa evästä.

Ehkä siis huomennakin nousen ajoissa enkä yritä selättää herätyskellon torkkukytkintä väsytystaistelussa.

Miksi mennä merta edemmäs kalaan?

Blogi

Aurinkoinen kesäaamu, lämmintä jo varhain. Linnut laulavat täysin rinnoin. Kirkkaanvihreä, lämmin nurmikko paljaiden varpaiden alla. Hyvällä mielellä heti aamusta: tänään lähdetään retkelle.

Mehua, vettä koirille, viipaloitua melonia, banaania, tomaatteja, kaurakeksejä; pientä evästä pieneen kylmälaukkuun ja matkaan. Ajamme upeassa kesäaamussa kohti Aulangon luonnonpuistoa Hämeenlinnassa. 

Käymme hengästymässä huikaisevista maisemista Aulangonvuoren satavuotiaan näkötornin juurella. Ihmettelemme jykevää tornia sekä karhunmetsästysfreskoa näköalatasanteen alla. Juoksen rappuja ylös ja alas, tunnustelen kuinka korkeanpaikan kammo vihlaisee vatsassa. Kaukana siintävä Aulankojärven pinta on tyyni, verkonmerkit pilkistävät vedestä pieninä pisteinä siellä täällä.

Juomme retkikahvit ja juotamme koirat kahvituvalla. Santsikupit kuuluvat samaan hintaan. Saamme aivan loistavaa palvelua: koirille tarjoillaan vettä suoraan kuonojen eteen ja pari rapsutusta molemmille kaupan päälle. Hyllystä nappaamme  mukaan alueen karttoja ja tiskin takaa saamme hyvän päivän toivotukset hymyjen kera matkaevääksi. Polulla vastaan tuleva italialaisturisti haluaa valokuvauttaa itsensä sileäkarvaisen noutajamme kanssa. Kiittää kauniisti kuvasta ja kehuu koiramme turkin kauneutta.

Ihastelemme korkeuksiin kohoavia surukuusia metsälammen rannalla. Lammen pinta on täynnä nupullaan olevia lumpeenkukkia. Vesi on kirkasta, pohjan kivet näkyvät pinnan alla. Katselemme lammenpintaa pitkin rauhallisesti lipuvia, kesyjä sorsapoikueita, pikkusorsien sukelluksia ja lokkien kisailua veden pintaa viistäen.

Taustalla korjataan herkän kaunista ruusutemppeliä. Juhannusruusut näyttävät jaksavan kukkia edelleen. Retkeilijöille on hyväkuntoisia pöytiä ja penkkejä tarjolla monessa kohdin lammen rantaa reunustavaa kävelypolkua. Silmän iloa on tarjolla joka suunnalla. Tähän on hyvä pysähtyä hetkeksi.

Mitä muuta ihminen enää voisi lomapäivältään toivoa?

Haluaisitko olla parempi versio itsestäsi?

Blogi, , ,

Olin alkuviikosta TKK:lla positiivisuus-luennolla. Puhujana oli Barbara L. Fredrickson USAsta saakka ja yleisöä oli paikalla huikeat yli 600; kaksi salia täynnä vastaanottavia silmiä, korvia ja sydämiä. Iltapäivän isäntänä toimi hurmaava Esa Saarinen osuvine kommentteineen ja kysymyksineen. Olen viime aikoina ihastuneena ja vähän yllättyneenäkin seuraillut kuinka joka puolella puhutaan onnellisuudesta, unelmista, kehon ja mielen yhteydestä. Asenneilmastomme on selvästi muuttunut ja taas se tuli todistettua.

Professori Fredrickson  joukkoineen tutkii positiivisten tunteiden kokonaisvaltaisia vaikutuksia ihmisiin ja elämään. Ja mitä saimmekaan kuulla. Positiivisuus avaa tietoisuuttamme ja saa aikaan transformaatioita. Kysymys ei olekaan mistään pienestä ”pitäis ajatella vähän valoisammin” -asiasta vaan positiivisten tunteiden mullistavasta muutosvoimasta. Positiiviset ajatukset eivät yksin riitä. Ajatukset jäävät pinnalle, mutta tunteet menevät tasolle, jolla muutoksia tapahtuu. Positiiviset tunteet avaavat meitä näkemään mahdollisuuksia ja kokonaisuuksia sekä toisaalta muistamaan yksityiskohtia paremmin, tekemään parempia päätöksiä, olemaan luovempia ja sitkeämpiä, parempia neuvottelijoita… Listaa voisi jatkaa pitkälle. Vaikuttavaa, eikö? Positiivisuus jopa vahvistaa immuniteettiamme. Kaipaatteko lisää tieteellisesti todistettuja argumentteja?

Positiivisuuden kautta voimme kehittyä paremmiksi versioiksi itsestämme. Positiiviset tunteet ravitsevat meitä ja auttavat meitä kukoistamaan. Naapurimaan prinsessa ja uusi prinssipuoliso ovat kantaneet suuren korren tähän kekoon viime viikonloppuisilla hääjuhlillaan. Olemme saaneet osallistua hääiloon, liikuttua kauniista sanoista ja eleistä, ravita itseämme rakkaudellisilla tunteilla, jotka ovat kuin suoraan sadusta. Millaisia vaikutuksia tällä kaikella onkaan meihin?

Kaunista ja oivaltavaa puhetta sekä rakkaudentunnustuksia on tietysti ravitsevaa kuunnella, mutta entä käytäntö – mitä tästä minun kohdallani ja minun arjessani seuraa, vai jääkö tämä kaikki vain ”hyvä tietää” -osastoon?

Muutoksiin tarvitaan aina se oma osuus. Miten voisin vahvistaa myönteisyyden kokemuksiani? Tunnistanko omat siivittäjäni? Osaanko kääntyä valoa kohti tietoisesti? Päätän yrittää, ja onneksi siellä kuudensadan joukossa istui aika monta siivittäjää, jotka voivat aina aika ajoin tarkistella kaverin tilannetta…

Kuka tutoroi ja ketä?

Blogi, , ,

Minulla on ilo valmentaa erilaisia aikuisopiskelijaryhmiä erilaisissa tutkinnoissa. Joihinkin niistä kuuluu valmentamisen ohessa tutorointi; etätehtävien suunnittelu ja opiskelijoiden pohdintojen arviointi ja kommentointi.

Ilahdun lähes poikkeuksetta lukiessani opiskelijoiden pohdintoja. Kun ihmiseltä kysyy esimerkiksi ”kuinka voit juuri nyt ja mitä kohti haluat kulkea?”, saa useimmiten syvällisen ja pohditun vastauksen, jossa tilannetta tutkitaan monelta suunnalta ja kohdevaloa uskalletaan näyttää vähän syrjäisempiinkin elämän nurkkiin. Siitä on small talk kaukana.

Niin valmentaessa, ohjatessa kuin tutoroidessakin huomaan usein kohtaavani uusia ja virkistäviä näkökulmia: keveitä, oivaltavia ja uuteensuuntaavia. Väliin myös kipeitä ja koskettavia. Rehellisiä. Inspiroidun siitä ajatusten tuoreudesta, jota dialogeissamme kohtaan. Ihmiset oikeasti ajattelevat. Eivätkä vain ajattele, vaan tekevät tietoisia ja rohkeita valintoja, panevat itsensä likoon ja kuuntelevat sydämensä kutsua.

Jälleen kerran hyrisen tyytyväisyyttä. Meillä on toivoa. Olemme tällä pallolla sytyttelemässä toistemme liekkejä.

Ja kuka tässä tutoroikaan ja ketä?

Kun olet se kuka olet, annat muille ihmisille vapauden olla oma itsensä. (Susanna Ehdin)

Todellisuudesta toiseen

Blogi

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään mitä todellisuus on? Mistä todellisuutesi muovautuu? Mikä on juuri nyt elämäsi, todellisuutesi keskiössä?

Kiireenkesyttämön eilisillan dialogissa todellisuus näyttäytyi osallistujille ”subjektiivisena”, ”omina valintoina”, ”elämänhistorian kokemusten luomana” ja ”tilana, johon vaikuttaa moni muu ihminen”. Pohdimme myös millaista on lapsen, vanhuksen tai sairaan todellisuus. Kenen todellisuus on totta? Millaisessa todellisuudessa ihminen on onnellinen?

Jaoimme dialogissa omia todellisuuskäsityksiämme, venyttelimme ajattelumme rajoja, maistelimme filosofien käsitteitä.  Kävimme korkealla yläkäsitteissa ja palasimme puutarhakeinuun isoäidin viereen. Ralph Waldo Emersonille ja Epikurokselle luonto on todellisuutta. Sokrates puolestaan käsitteli ja kätilöi todellisuutta kysymyksin. Wittgensteinin mielestä todellisuus on kytkettynä kieleen, joka toimii tulkinnan välineenä ja muovaa todellisuutta.  Hänen todellisuuskäsityksensä käynnisti meissä kuitenkin lempeän kapinan: Eikö todellisuus voi olla myös sanatonta kokemusta, sisäinen hiljainen tila tai nyt-hetki? Onko todellisuus totta vasta, kun kykenemme sen sanoittamaan?

Olenko todellisuuteni uhri vaiko sen luoja? Minkä roolin siis otan elämässäni? Tapahtuvatko asiat minulle vai luonko niitä itse? Voiko todellisuuttaan muuttaa ja millaisin valinnoin tai välinein se tapahtuu?

Kierryimme todellisuuden tarkastelussa tämän päivän ihmiselle niin tyypilliseen hallinnan ilmiöön. Meillä tuntuu olevan tarve paketoida ja sanoittaa todellisuus itselle sopivaksi, siistiin ja hallittavaan pakettiin. Kenen todellisuus on totta – entä jos todellisuuteni joutuukin törmäyskurssille läheisteni todellisuuden kanssa? Pystynkö arvostavaan ja kunnioittavaan hyväksymiseen; tai edes hyväksymiseen?

Miltä sinun todellisuutesi juuri nyt näyttää? Mikä on totta tänään?

Paremman työelämän puolesta

Blogi

Katson ihmeissäni ympärilläni vellovaa maailmaa, jatkuvia maanjäristyksiä ja luonnonkatastrofeja. Inhimillinen hätä koskettaa. Sama ilmiö näyttää toistuvan tämän päivän työelämässä: perustat järisevät ja mannerlaatat liikkuvat. Työnohjaajana olen ammattini puolesta näköalapaikalla työelämään ja ajan ilmiöihin. Ajankuvassa on huolestuttavia piirteitä.

Ajankuvaa työpaikoilla näyttävät olevan mm. jatkuva kiire, tiukka ohjauskulttuuri, kaiken mittaaminen ja näistä seuraavat jaksamisongelmat. Eilisestä Hesarista saimme lukea nuorten tulevaisuuden odotuksista työelämän suhteen ja päällimmäisinä olivat huolen ja epävarmuuden tunteet. Vuoden takainen Nuorten arvot ja työelämä –tutkimus (TAT) kertoi, että lähes puolet tutkimukseen osallistuneista nuorista piti työelämää pelottavana paikkana, jota leimaavat arvomaailman koveneminen ja kylmeneminen: ”Kilpailu vie voimat, ihmisiä ei enää kohdata, menestymisellä on liian suuri asema elämässä.” Olemmeko vinhaa vauhtia palaamassa kellokallejen aikatauluttamaan liukuhihnaelämään muuallakin kuin tehdastyöpaikoilla? Onko parempien työyhteisökäytäntöjen etsiminen vain hyvien aikojen etuoikeus? Onko millekään tehtävissä mitään? Mihin on suostuttava?

Yrittäjänä olen itseni varassa muutoksen tuulissa. Minun on oltava hereillä, valmiina joustoihin ja suunnanmuutoksiin. Minun on jaksettava pitää lippua korkealla ja uskottava omiin mahdollisuuksiini. Vision on pysyttävä kirkkaana ja sen eteen on otettava aktiivisia askelia.

Onko tilanteeni yrittäjänä sittenkään niin erilainen kuin työyhteisöön kuuluvan palkkatyöläisen? Meidän molempien on itse kannettava vastuu jaksamisestamme, omista työtavoistamme, ajatuksistamme ja uskomuksistamme. On asioita, joihin voimme itse vaikuttaa ja sitten niitä, joihin vaikutusmahdollisuutemme ovat pienet. Aina on kuitenkin tehtävissä jotain, eikö olekin? Työyhteisössä voi vähintäänkin ottaa hiertävät asiat puheeksi, tuoda esimiehen ja työyhteisön tietoisuuteen muutostoiveet. Se vahvistuu, mihin kiinnittää huomion. Kannattaa siis tarkkailla ajatuksiaan, niillä on melkoinen voima. Voisimmeko vahvistaa sitä mikä toimii ja kääntää ongelmat tavoitteiksi?

Yrittäjänä minulla on vapauteni. Se tarkoittaa mahdollisuutta rytmittää ja tauottaa työtäni voimavarojeni mukaisesti. Voin tehdä töitä, jotka ovat arvojeni mukaisia. Voin valita suunnan. Itsensä johtamisen taitoja koetellaan kuitenkin jatkuvasti. Millaisia valintoja teen tänään? Vapauden kääntöpuolena on suunnaton vastuu. Voin tehdä tai jättää tekemättä ilman että kukaan hengittää niskaan. Voin valittaa ihan rauhassa, eikä mitään tapahdu jollen itse tee. Muutosturvasta ei ole tietoakaan, eikä lakkoileminen itseäni vastaan todennäköisesti tuota tulosta.

Millainen valinta huomenna olisi askel kohti toimivampaa työelämää – sinulla ja minulla?