Aihearkisto: Blogi

Kaaoksen voima

Annan liitujen viedä, molemmin käsin ne maalaavat muotoja kehon määrittäessä suunnan ja rytmin. Päästän irti arvioivasta mielestäni, se poistukoon raollaan olevasta ikkunasta muualla tapahtuvaan maailmaan. Minä olen tässä: minä olen liidut, minusta tulee peitevärit ja pian olen kosketus paperilla ja kehittyvä muoto . Flow´ni lähtee liikkeelle väärästä kädestä laajalla paperilla. Ympärillä suhisee keskittynyt energia.

 

Olen liike, tikkuinen ja takkuinen,

poukkoilen kuin kompassin neula magneettikentässä,

kohoan ylös kuin ruoko rantaheinikossa,

lakoan kuin myrskyvilja.

Tunkeudun pintojen läpi terväväkärkisenä

ja sitten pyörin. Ja kaikki pyörii .

Ja pyörre vahvistuu ja voimistuu ja tummuu ja kiihtyy

kaivautuu syvälle, kairaa läpi

ajan kerrosten kohti pohjatonta pohjaa.

 

Ääretön on epämuotoinen eikä mikään ole säännöllistä.

Kaikki sekoittuu eikä mitään saa järjestykseen.

En näe mitään ja näen kaiken.

– kaaoksen rauha.

 

Mielenmaisemia

Joskus mielenmaisema taivuttaa itse itsensä haikujen muotoon.

Joskus riittää, että katselee avoimin silmin ulkomaailmaa, antaa ajatusten vaellella vapaina ja kuuntelee sisäistä hiljaisuutta.

Kirjoittaa.

 

On taivaanranta

sininen ja punainen,

mielen mustelma.

 

Tämä hiljaisuus,

elämän eliksiiri

viini viisauden.

 

Jaksaa, ei jaksa

nypin terälehtiä

päivänkakkaran.

 

Haikeita haikuja – arkistojen aarteita

Arkistojen kätköistä löytyneitä haikuaarteita vuosien takaa:

 

Tulla tyhjäksi

kuulla elämän puhe

tuntea kivi

 

Tyhjenny että

elät, tunnet, välität

kanna roskat pois

 

Tyhjällä ilo

muilla kaikkea liikaa

molemmat tässä

 

Silloin, kuten aina, näytti elämän teemana olevan turhasta irrottaminen, tyhjentyminen. Tyhjentyä tarpeettomasta, täyttyä tarkoituksella.

Tule tolkku tupahan!

Harjoittelen ja harjoitan runojen kirjoittamista Vantaan sanataidekoulun Monikasvoinen runo -ryhmässä. Innostava opettajamme Janette Hannukainen tarjoilee monenlaisia sytykkeitä, jotka vievät meidät kirjoittajina uusiin maastoihin ja väliin ehkä epämukavuusalueillekin. Viime kerralla harjoittelimme rytmiä ja soinnutusta erilaisten loitsujen avulla. Sepä olikin hauskaa kielellä leikkimistä. Ihan kirjoittamisen ilosta rohkenen liittää tähän oman kutsu- ja karkotusloitsuni tuolta hetkeltä:

 

Hyi, sinä muikea myötäkarva

ajan normeille nyökkäilevä

pelkosia päässä pyörittelevä

toisten aatoksia alati aatteleva.

Painu pois pahnoiltani

kanna korvamadot kainaloissais

toisille ne tarjoele

tästä kodosta karkotu.

 

Tule tänne tahdonvoima

tuo tolkku tullessasi

usko itsehen imussasi

takataskussa taitehen taiot.

Valjasta voimasi varakseni

oleellisehen omistautua

valintoihin varustautua

rohkeaksi roihahtaa.

 

Sehän on tanka!

Ohjaan ystäväni kanssa tietoisuuskirjoittajaryhmää. Istumme ringissä hiljaa. Olemme ensin laskeutuneet hiljaiseen hengitysharjoitukseen ja sitten kuulleet ääneenluetun tekstin, abstraktin kuvaelman, joka vapauttaa arkeen juuttuneet mielemme järjen kahleista. Ryhdymme kirjoittamaan. Muoto on vapaa, punakynää ei käytetä. Tärkeintä on siirtyä itsensä edestä sivuun, antaa kynän kirjoittaa.

Ja se kirjoittaa: ”Sieluni pakoilee kiireistä elämää. Se asuu tumman metsän viileydessä, hiiviskelee hiljaisuudessa, istahtaa sammalmättäälle miettimään, ja kieltäytyy hengästymästä. Se on kuin säikky kauris. Kaunis ja arka. Tarkkaavainen ja kirkas. Mutta niin herkästi karkaava. Sillä ei ole mitään syytä näyttäytyä kiireiselle arjen riivaamalle. Se ei tottele käskyjä…”

Kirjoitan ja kirjoitan. Mieli laahaa tahdottomana jossakin perässä, onneksi, kun kynä kiitää paperilla. Huomaan kirjoittavani lopuksi runomuotoa. Kynä pysähtyy. Hymyilen sisäänpäin: ”ihan kuin tanka”. Lasken tavut. Sehän on tanka!

 

ruumiini on nyt

sieluni on ikuinen

ja tämä minä

seilaa siinä välissä

alati eksyneenä

Nyt on runon aika

Viime bloggauksesta on melkein neljä vuotta. Neljä kimuranttia vaiherikasta vuotta, jolloin blogi on saanut levätä rauhassa muiden asioiden vallatessa tilaa elämässä. Nyt olen kuitenkin tullut vaiheeseen, jossa on runon aika. Olen päättänyt uskaltautua runon kentälle, ja tuoda runojani julkisesti näkyviin täällä.

Uusin kirjani, yhdessä Anne Lindholm-Kärjen kanssa kirjoittamani Kirjoita totuutesi!, on juuri ilmestynyt. Olemme siitä onnellisia ja ylpeitä. Yksityiset kokemuksemme sisimmän kuuntelemisesta kirjoittaen ovat laajentuneet vuosien varrella yhteisiksi, kiitos ryhmien ja kurssien. Kirjassa kuvaamamme tietoisuuskirjoittamisen menetelmä on avannut ja vahvistanut luovaa virtaa, pieni runotyttö on herännyt uudelleen henkiin.

Alla pari tankaa ja haiku, Valamon luovan kirjoittamisen kurssilta menneeltä kesältä. Kiitos rohkaisusta, Torsti Lehtinen!

***

katson tyhjyyteen

olet minulle vieras

avattu lehti

täyteenkirjoitettua

tuntematonta kieltä

***

taivaanrannassa

aavistus tulevasta

lasin reunassa

sinun huultesi jälki

päivän kajastus yössä

***

se kuikka huutaa

ikäväni kuvasto

eteen avautuu

 

Uskallanko syntyä uudelleen?

Tunnen eläväni uudistumisen aikaa, sisälläni elää sanaton muutoksen kaipuu. Sellainen hiljainen ja etäinenkin hyrinä, jonka tietää enteilevän uutta. Joskus mietin mikä sisälläni tietää milloin on uudistumisen, muutoksen, loikan aika. Jokin viisas se on. Se tunnistaa, kuinka en ehkä elä koko mitassani, kuinka ehkä väistelen jotakin lahjaani, kuinka ehkä pelkään ottaa askeleita tuntemattomaan suuntaan.

Uudistumista kuvaa mielessäni spiraali. Olen tullut elämänkierrossani jälleen kohtaan, jossa aiemmat elämisen mallit eivät enää suoraan sellaisinaan palvele, innosta tai vastaa sisäiseen kutsuun. Olen saapunut hetkeen, jolloin jokin innostuksen tuli, joka joskus on roihunnut loimuavina liekkeinä, onkin kutistunut ja hiipunut aika ajoin vaivoin nähtäväksi. Ja samalla kun muutos kutsuu, jokin sisälläni myös vastustaa. Olisi niin helppoa jäädä toistamaan vanhaa rataa, kulkea tutulla ja turvalliseksi luulemallani uralla. Mitä siitä sitten seuraisi? Ehkä päivä, jolloin en enää kehtaisi katsoa itseäni peilistä silmiin? Elämä on viisas. Se kysyy, toistaiseksi vielä lempeästi mutta sinnikkäästi,  elänkö syvimmästä itsestäni ja sen tarjoilemista lahjoista käsin.

Elämän tarjoilemaa kysymystä pitää miettiä. Mistä tiedän milloin elän itsestäni käsin?

Koska elämä on viisas, se tarjoaa minulle nyt aikaa pysähtyä aiheen äärelle. Se tarjoilee mahdollisuuksia aiheen tutkailuun sekä työssäni että oman pääni sisällä, sekä dialogeissa asiakkaiden ja kollegoiden kanssa että omien unieni viisaissa tarinoissa ja alitajunnan syvyyksien tuottamissa mielikuvissa. Vastaan tulee myös toinen toistaan mielenkiintoisempia kursseja, kirjoja ja ihmisiä tutkimusmatkaani tukemaan. Oivallus voi herätä vaikkapa kuunnellessa haikeata balladia. Syntyäkseen vastaukseni vaatii kuitenkin hiljaista ja hidasta hauduttelua, vanhojen ja uusien näkökulmien punnitsemista, toisten ajattelijoiden koskettavia sanoja, kiivaitakin väittelyjä. Välillä koen olevani kuin monituhatpalaisen palapelin äärellä kääntelemässä monenkirjavia ja monenmuotoisia paloja ja yhteensovittelemassa niitä. Ihmettelemässä saanko näistä koskaan valmista aikaan.

Haluan olla oman tulevaisuuteni muotoilija. En halua kompastua muutosvastarintaan, vaan ottaa suorin vartaloin muutoshaasteen vastaan. Kysymykset ovat muotoilijan työkalupakkini tärkeimpiä työkaluja. Mitä parempia kysymyksiä älyän itselleni esittää, sitä aidompia täsmävastauksia alitajuntani minulle tarjoilee. Muotoilijana voin vain hämmästellä kuinka selkeitä ja suoria vastauksia sisimmältäni voinkaan saada. Se kylmän analyyttinen järki vain pitää napakasti pitää sivussa. Sillekin on aikansa ja paikkansa, mutta se tulee sitten myöhemmin.

”Luovuus on kykyä ja halua syntyä uudelleen joka päivä.” (Erich Fromm)

Unelmat ja mielikuvitus ne yhteen sopii…

Olen aivan täpinöissäni. Seuraan vierestä erään unelman toteutumista. Samalla kun olen täydellä sydämellä mukana jännittämässä ja iloitsemassa, mietin millä reseptillä onnistuminen tapahtui. Tästähän puhutaan paljon, ja kirjoitetaan. Joskus kuitenkin iskee epäusko, että ne olisivat vain sanoja, vähintäänkin toiveajattelua tai idealistista höpinää, joka on aika kaukana tästä harmaasta arjesta.

Puhutaan vetovoiman laista. ”Sitä saa mitä tilaa”, sanoo ja laulaa yksi jos toinenkin. ”Kannattaa ajatella mitä kannattaa ajatella”, ajatellaan muistaakseni NLP:ssä. Ja juuri tänä aamuna tästä samasta puhuu viisas unishamaani Robert Moss, joka lainaa blogissaan myös puolitoista vuosisataa sitten syntynyttä runoilijaa, Tagorea, joka tiesi tämän saman totuuden.

Jotenkin kummasti unelmansa voimalla jaksaa. Silloinkin, kun ei jaksaisi. Silloinkin, kun luulee juuri suorittaneensa voimansa tyhjäksi. Kun tuntuu, ettei jaksa nähdä vaivaa unelmansa eteen ja tekisi mieli luovuttaa, taikookin mielikuvituksensa voimalla suljettujen silmiensä taakse kuvan unelmastaan toteutuneena. Tuntee ihonsa alla sen hyrinän, jonka toteutunut unelma saa aikaan. Elää sisäisesti unelmaansa. Sanoo itselleen, että ”kaikki tarvittava minulla jo on, ja nyt vain panen sen kaiken peliin – en menetä mitään jos uskallan”. Siis uskoo, näkee, tuntee. Ja tekee.

Näillä eväillä meillä mentiin rohkeasti päin unelmaa, mukavuusrajat kolisten, yöunta uhmaten, jokaisesta vaikeastakin hetkestä nauttien. Ainakin jälkeenpäin.

Ja lopussa kiitos seisoo.

Uskon tähän kuvioon taas aika paljon enemmän kuin vielä eilen tähän aikaan.

Terveisiä tekosyytehtaalta

Blogissa on ollut hiljaista. Monet muutkin jutut odottavat käynnistämistä. Kun on ollut kaikenlaista.

Mutta eikö elämässä aina ole kaikenlaista? Välillä on niin kertakaikkinen kiire, ettei ehdi suunnata kuin velvollisuuksiin. Kukahan nekin muuten määrittelee? Ja mistä se kiire syntyy – kuka sitä kalenteria oikein komentaa? Sitä muka juoksee ja on muka tehokas. Ja sitten kun kiire hellittää, ei saa suunnattua itseään mihinkään. Pyörii villasukissaan ympyrää. Haahuilee ja huuhailee. Aloittaa ja keskeyttää.  Suunnittelee ryhtyvänsä, mutta ei sitten ryhdykään. Ajattelee, mutta ei oikein saa jäsennettyä. Mikään ei oikein iske eikä tartu… Eli kyse ei ole levosta tai palautumisesta vaan vetkuttelun ihmeellisestä imusta.

Alan kyllästyä olemaan vetkuttelun maailmanmestari. Kukaan ei nosta minkään lajin pokaalia tai maljaa tälle saavutukselle. Vähiten minä itse ja itsekunnioitukseni. Poika ei tälle mestaruudelle sauno. Alan siis kyllästyä itseeni. Alan kyllästyä tähän aikaansaamisen ja aikaansaamattomuuden vuorovesi-ilmiöön. Alan kypsyä ratsastamaan oivalluksesta toiseen ilman käytännön seuraamuksia. Kohta tipahdan oksaltani ylikypsänä.

Nyt jos koskaan on siis aika ryhtyä toimeen ja selättää lähtökitka. Ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa tekosyytehtailu. Itsekunnioitus velvoittaa.

Tästä se taas lähtee. Ainakin tänään. Ja juuri nyt sehän riittää.

 

 

Suhteellisia hyvän elämän eväitä

Kysymys elämän laadusta on noussut eteeni viime aikoina sekä ammatillisissa että yksityisissä yhteyksissä niin moneen otteeseen, että sen ääreen on pysähdyttävä hetkeksi. Mistä syntyy elämän laatu?

Olen itse ollut flunssan kourissa viimeiset pari viikkoa, minkä seurauksena elämä kaventui unen ja valveen toistuviksi kohtaamisiksi ja voimia riitti ainoastaan viltin alla pötköttelyyn. Tämän kaksiviikkoisen seurauksena päällimmäinen näkökulma hyvään elämään on voimien palautuminen, se ettei enää ihan jatkuvasti yskitä (voisi kuvitella menevänsä ehkä jopa elokuviin), jaksaa hoitaa töitä edes pieninä paloina, tai jaksaa jo kiertää iltalenkin koirien kanssa. Riemastuttava hetki on se, kun huomaa ajatuksen jälleen kulkevan. Hyvän elämän elementit siis skaalautuvat tilanteen mukaan…

Hyvästä elämästä puhuttaessa esiin nousee usein itsemääräämisoikeus. Saako yksinasuva vanhus mennä hetkeksi tuulettumaan kaupungille ilman, että ilmoittaa kaikille mahdollisille tukijoukoilleen: muualla asuville lapsilleen ja hoitaville viranomaisille. Saako kuuttakymmentä käyvä ihminen ryhtyä uuteen ihmissuhteeseen. Saako perheenäiti tarvita omaa aikaa. Saako työntekijänä itse vaikuttaa tekemistensä aikatauluihin. Voiko asioita ottaa puheeksi, uskaltaako kyseenalaistaa. Sallitaanko itsenäinen ajattelu. Kenen taskussa ihmisen tahto on – kenen hyvästä elämästä onkaan kysymys?

Hyvään elämään ja sen tasapainoon näyttää aika ja sen käyttäminen liittyvän oleellisesti. Millaista aikaa sinun hyvä elämäsi tarvitsee: pilkottua vai pilkkomatonta, valmistautumisaikaa vaiko tehokasta toteuttamisen aikaa? Onko sinun aikasi lineearinen jatkumo, joka pakkautuu työpäivän tai -viikon päätteeksi sietämättömäksi kilpajuoksuksi vaiko kenties lempeämpää ja syklistä aktiivisuuden vaihtelua? Onko kalenterisi ystävä vai vihollinen – mahtuuko tapaamisten väliin yhtään ilmatilaa?

Millaiset ovat hyvän elämän eväät tänään? Onko sinulle tilaa elämässäsi?