Ihmisen pitäisi joka päivä kuulla ainakin yksi pieni sävelmä,
lukea hyvä runo, nähdä hieno taulu ja jos mahdollista,
sanoa muutama järkevä sana.
-Goethe
Tänä aamuna istuessani merenrantakahvilan ikkunapöydässä odottamassa aamukahveille saapuvaa ystävääni huomasin kuinka mieleni rauhoittui katsoessani mylläävää merta. Aamu ei ollut myrskyisistä myrskyisin, mutta epätasaisen tasaisesti vellovat aallot ja rantaan iskeytyvät pärskeet lumosivat minut. Niiden lumovoima käänsi katseeni jotenkin sisäänpäin. Samaan aikaan siis katsoin ja en katsonut kuinka luonto eli syysaamua. Sielussa soi edelleen hiljalleen Syyslaulu, jota olin hyräillyt koko eilisillan. Lumoavan haikea kappale oli muistuttanut itsestään tarpoessani kahisevissa pudonneissa lehdissä illan kävelylenkillä koiran kanssa.
Goethen viisas ajatus toteutui elämässäni tänään jo aamutuimaan. Katsoin (ikkunan takaa lämpimästä käsin tosin) luontoa, jota kauniimpaa ja elävämpää taideteosta ei olekaan, ja sain lausua ja kuulla monta aitoa ja koskettavaa sanaa siinä ikkunapöydässä ystäväni kanssa. Olin kiitollinen aamuhetkestä ja siitä kiireettömyydestä, jonka viimehetken muutos kalenteriini oli suonut.
Olen tällä viikolla pohtinut spontaanisuuden ja suunnitelmallisuuden liittymäkohtia sekä omaa asennettani niihin. Flunssa-aalto aiheuttaa väistämättömiä muutoksia tapaamisaikatauluissa, liian kiireisiksi ahdetut kalenterit painavat sovittuja asioita unohduksiin, joku tarvitsee apua välittömästi – mikään ei ole pysyvää ja joka aamu alkaa uusi sopeutuminen päivän mukanaan tuomiin yllätyksiin.
Mistä riippuu asenteeni näihin yllätyksiin? Vireystilastani? Oman kalenterini tiiviydestä? Aikaansaamisen ja tehokkuuden paineista? Siitäkin olenko nukkunut tarpeeksi ja millä skaalalla huumorintajuni kunakin päivänä liikkuu. Toisinaan yllättävä peruutus tuntuu suoranaiselta lahjalta, lisäaika toivotulta aikalisältä ja happivarastolta tehtävien välissä. Silloin osaan ottaa rennosti ja nauttia ilmavuudesta, ja olla mahdollisesti varsin aikaansaavakin – tehdä monta maalia mutta pusertamatta. Toisinaan taas ärsyynnyn ajan tuuskauksesta ja siitä ”mitä kaikkea tässäkin ajassa olisi ehtinyt, jos olisi vain ennalta tiennyt…”.
Kun vain maltan pysähtyä ja ottaa elämän tarjoaman välitunnin rentona vastaan, voin olla melkein varma, että jokin uusi ajatuksenpoikanen nostaa päätään. Luovuus tarvitsee happea, tilaa, erätaukoja. Ja sittenhän on mahdollisuus tarjota itselle vaikkapa se pieni runo tai sävelmä, upota hetkeksi taideteokseen tai lausua jokin sana. Jollekin. Vähintäänkin itselleen.